Background
13.9.2020

Surun pyyhit sil­mis­tä­ni pois

Julkaistu Sie­lun­pei­li-lehdessä 5-2020

Silloin, kun menetämme jotain arvokasta, on suru luonnollinen seuralaisemme. Surun määrää ei voi mitata eikä surun aiheuttajia vertailla keskenään. Joku saattaa surra lemmikkieläimensä kuolemaa aivan yhtä kovasti kuin joku toinen vanhempansa menetystä. Jollekin kolmannelle ystävyyssuhteen äkillinen katkeaminen voi ottaa yhtä koville kuin neljännelle avioero. Suru on surua, ja sen edessä olemme kaikki yhtä avuttomia ja paljaita, kuin pienet lapset. Silloin olemme kaikkein haa­voit­tu­vai­sim­mil­lam­me ja kaipaamme lohdutusta enemmän kuin koskaan.


Kuinka onnellista olisi, että meitä silloin ympäröisi rakkauden ja ystävyyden voimapiiri, jossa tulisimme kohdatuiksi, kuulluiksi ja nähdyiksi kaikkine tunteinemme. Että meillä kaikilla olisi silloin joku jolle puhua tai joku jonka kanssa olla hiljaa, ja vielä joku jonka olkapäätä vasten voisi itkeä. Joku, joka jaksaisi sillä hetkellä olla vahva meidän molempien puolesta ja kannatella meitä hetken aikaa. Niin että voisimme itse olla kerrankin luvan kanssa heikkoja.


Löytyykö ympäriltämme riittävästi turvaa, jotta uskallamme pysähtyä ja antautua surulle? Ikävä kyllä näin ei läheskään aina ole. Monet haluaisivat auttaa, mutta päätyvät karttelemaan surevaa ihan vain siksi, että eivät tiedä mitä sanoa. Vaikka he eivät tee sitä pahuuttaan, vaan pikemminkin osaamattomuuttaan, lopputulos on sama: sureva jätetään yksin, selviämään surustaan kuiville miten parhaiten taitaa.


Toinen ääriesimerkki surevan lähimmäisen tahattomasta haavoittamisesta ovat voivottelijat, joille pitää tehdä tiliä tapahtumien kulusta silloinkin, kun ei millään jaksaisi. Myös silloin, kun tekisi mieli vain käpertyä sohvan nurkkaan ja ulvoa ääneen, odottavat voivottelijat raporttia, jotta voivat kohta kääntää huomion niihin omiin surukokemuksiinsa, joissa ovat jääneet tukea vaille. Pahimmassa tapauksessa sureva joutuu lopulta ottamaan lohduttajan roolin, niin absurdia kuin se onkin.


Sureva todella arvostaa jokaista yhteydenottoa silloinkin, kun hän näennäisesti vetäytyy ympäröivästä maailmasta yksin haavojaan nuolemaan. Parhaita yhteydenottotapoja ovat ne viestit, kortit, sähköpostit ja kirjeet, jotka eivät vaadi (ainakaan välitöntä) vastausta. Sellaiset kädenojennukset, joissa tunnustetaan lähimmäisen suru ja ilmaistaan empatiaa. Niissä tarjotaan aidosti tukea silloin, kun toinen on valmis sitä ottamaan vastaan. Puhelut, vaikka kuinka hyvää tarkoittavat, saattavat tulla väärällä hetkellä. Jollei keksi mitään sanottavaa, voi lähettää kukkia; myös ne lohduttavat.


Suruaika on itselle ja läheisille myönnetty parantumisaika, jonka päätteeksi pintaan nousevat hyvät muistot. Monesti suremisen intensiteetistä riippuu, kuinka pitkäksi tuo aika muodostuu. Ei surulle ole olemassa yhtä oikeaa kestoaikaa, ja kovin julmaa on edes vihjailla surevalle, että elämässä kannattaisi mennä jo reippaasti eteenpäin. Silti tätäkin tapahtuu. Miksi?


Voisiko se johtua siitä, että toisen alastoman surun kohtaaminen pakottaa hoputtajan luopumaan saavutetuista eduistaan? Olisihan hänen kannaltaan niin paljon helpompaa puhua jälleen ”mukavista” asioista, juoruilla vaikkapa tuttavien kuulumisista tai saada taas tilittää oman elämänsä pieniä vastoinkäymisiä myötätuntoiselle kuulijalle.


Nyt surija on hetkellisesti hoputtajan saavuttamattomissa. Lähimmäisen upottua omaan suruunsa hoputtajalla ei enää olekaan käytössään sitä alati kuulevaa korvaa eikä sitä

tukevaa olkapäätä, joiden varaan hän on tottunut laskemaan. Ystävyys ottaakin yht' äkkiä enemmän kuin antaa, eikä se käy hoputtajan pirtaan. Hän on ystävyyden varjolla tottunut saamaan osakseen jatkuvaa, ilmaista emotionaalista palvelua, ja nyt kun olisi hänen vuoronsa antaa, hän on neuvoton.


Surun tunnelin läpi kuljettuaan jokainen meistä on oppinut jotakin elämästä. Jotakin, jonka voi muuntaa arvokkaaksi henkiseksi pääomaksi sitten kun jaksaa taas nähdä valoa ympärillään. Käytetään sitä! Laitetaan kiertämään se myötätunto ja välittäminen, jota olemme osaksemme saaneet. Ja jollemme saaneetkaan, tiedämme siinäkin tapauksessa kyllä, mitä sureva kipeimmin kaipaa.


Ihminenhän kantaa mukanaan niitä joita rakastaa,  he ovat aina läsnä ja maailma on täynnä helppoja  tilaisuuksia hel­lyy­de­no­soi­tuk­siin,
se maksaa niin tuiki vähän ja saa niin paljon aikaan.


-Tove Jansson

Jaa tämä artikkeli
%20Merja_Nuora_talvi_19-me.jpg

Merja Nuora

1638126347595_A9_07158-Edit%203-me.jpg

Yh­teys­tie­dot

Merja

040 867 4808

info@merjanuora.com

Merja Nuora Coaching

Huom! Uusi toimitila:


Wivi Lönnin katu 7 A 1

40100 Jyväskylä

(Katso Google Maps)


Aukioloajat sopimuksen mukaan

Puhelinpäivystys maanantaisin klo 10-12

© Merja Nuora Coaching. Kaikki oikeudet pidätetään.